IMETYS

Ajattelin, että kirjottaisin aiheesta vihdoinkin vaikka siihen palaaminen on vähän hassua ehkä, kun on lopettanut imetyksen jo joku aika sitten. Tai se, että oon ajatellut varmaankin lukemattomat kerrat kirjoittaa aiheesta mutta se vaatii pientä muistelua ja aivotyöskentelyä, mikä mun kaltaiselta eteenpäin porheltajalta ottaa ehkä oman aikansa.

- pointtina se, että tästä olis jollekin hyötyä joskus jos asia on ajankohtainen.


Ava syntyi Kemissä viime huhtikuussa.
Ensisynnyttäjänä olin mennyt sinne asti pelkäämättä mitään.
En pelännyt synnytystä, en imetystä, en tulevia päiviä. Enhän mä tiennyt mistään mitään.
Kaikki oli uutta ja tapahtui omalla painollaan.
Synnytyksestä tuskin tuun kertomaan mitään yksityiskohtaisemmin ja vanha sanonta aika kultaa muistot pitää ehkä liiankin hyvinkin paikkansa.
Nyt sanoisin, että kokemus oli hieno ja kipeä.
Synnytyssalissa ajattelin, että ei enään ikinä.
Sama ajatus oli vielä aika pitkään synnytyksen jälkeen.
Viikot kaiken sen uuden parissa myllersi silti aika kovaa päälle ja siitä kaikesta on kulunut niin paljon aikaa, että on ehkä unohtanutkin ne negatiiviset asiat.
Seuraavalla kerralla tiedän tarpeeksi ja osaan pitää puoleni paremmin.
Ensimmäisellä kerralla siitä vaan koitti suoriutua.

Palatakseni synnyttäneiden osastoille ja niihin ensimmäisiin päiviin, muistan että maito ei noussut ensimmäisiin päiviin kunnolla ja olin varma, että sitten kun pääsisin kotiin - asia muuttuisi.
Join alkoholitonta olutta mikä auttoi asiaan hetkellisesti.
Hoitaja katsoi imuotteen pariin kertaan mutta muuten olin omillani.

En ottanut imetyksestä selvää ennakkoon ollenkaan ja ajatuksena oli, että joko onnistun tai epäonnistun. Siinä se.

Ajattelin myös, että imetys on sitä että vauva tarttuu rintaan ja se on siinä. 
Se oli silti kaikkea muutakin.

Kun päästiin synnäriltä kotiin, oma ennustus kävi toteen - maito nousi.
Rinnat oli pinkeät, kipeät ja räjähtämäisillään.
Niin yleensä käy, kun rentoutuu. Olihan se ihanaa päästä omaan kotiin.
Seisoin suihkun alla itkemässä ja maito vaan valui veden seassa lattiakaivoon.
Olin jotenkin ällikällä lyöty ja harmistunut.
Se oli varmaan se baby blues, mikä painoi päälle aika kovaa.
Epäilin itseäni ja imetys oli ikävää. Allan toi kaupasta rintakumit, nännivoiteen ja keräkaalin.
Kaikki niksit mitä Googlesta löytyi otettiin käyttöön ja kohta makoilin keräkaalin lehdet rintojen päällä sängyllä odottaen helpotusta.
Kaikki oli sitä imetystä vaan ja se oli ainut asia missä halusin onnistua.
Puhelimen välilehti oli täynnä kaikkea imetystietoa. Siitä se sitten lähti.

Jos olisin ottanut ennakkoon selvää joistain asioista, olisin pärjännyt niin paljon paremmin.
Olisin varmaan osannut ottaa haltuun sen kaiken eri tavalla ja suhtautua ongelmiin ja takapakkeihin jotenkin.
Sen sijaan vihasin imetystä ja tein sitä koska "kyllä tää maito riittää".
Kyllä, sitä tuli yli äyräiden. Siinä oli ongelma jonka taltutin kolmessa kuukaudessa.
Muistan, että ne oli pitkät kolme kuukautta siinä maailmassa ja vauvakuplassa.

Rintapumpun kasaaminen ekan kerran oli ihan tähtitiedettä, testasin kaikki liivinsuojukset ja uin maidossa. Siitä kaikesta säätämisestä huolimatta Ava kasvoi hyvin eli tehtävä suoritettu.

Ekoina viikkoina manasin ja ajattelin, että sinnittelen sen imetyksen kanssa siihen asti kun Ava on kolme kuukautta. Kolmen kuukauden kohdalla imetys olikin kivaa ja helppoa. Täysimetystä jatkui siihen asti, kun Ava oli 5,5 kuukautta ja imetys päättyi kokonaan siihen, kun Ava oli kahdeksan kuukautta mutta ei siitä sen enempää. Loppujen lopulta lopetus oli meille sopiva ratkaisu.








Muistelen kaiholla

aamuöitä, yötöntä yötä, aurinkoa joka oli taivaalla aina.
Asioiden unohtelua, aina likaisia imetysliivejä ja t-paitoja, jotka ehti olla päällä hetken kunnes niissä oli maitoläntti.

imetyskoria (!) jossa oli vesipullo (tärkein kaikista), jotain syötävää, vaippoja ja harsoja.
Se oli fiksu ja kätevä raahata mukanaan. Imetystyyny oli ihan ok mutta se ei ollut kamalasti käytössä koska imetin pääosin makuuasennossa. Tämä myös sen takia, että vauva ei näin hörppinyt maitoa liikaa (ks. alta Suihkutissit).

sitä saakelin rintakumia, joka helpotti imetystä heti ekoina päivinä kun nännit kului puhki mutta josta vieroittaminen otti oman aikansa.

julki-imetystä mm. puistossa ja kaiken suunnittelua sen mukaan.
Jättimäiset harsot oli oiva apu julkisesti imetykseen jos halusi peittää itsensä ja vauvan tiirailijoilta. Silloin kuvitteli, että kaikki kyylää.
En koskaan kuitenkaan ollut sujut julki-imetyksen kanssa.
Muut sitä tehneet äidit oli ja ON ihan kingejä!

automatkoilla imetystä ja meidän ensimmäistä reissua, mikä oli Viroon Avan ollessa kolme kuukautta vanha. Meidän automatkat oli yleensä 500-600km/suunta koska asuttiin vielä Torniossa.

sitä miten musta tuli imetysguru niiden kuukausien aikana ja miten paljon uusia termejä se toi mukanaan kuten tämä "suihkutissit".

Kaikkiin ongelmiin löytyi ratkaisu oikeastaan harjoittelun ja ajan kanssa ja täältä enimmäkseen. Kaikki ei halua imettää, toiset ei pysty imettämään ja toisille se on helpompaa kuin toisille.
Jokaisen äidin oma asia mutta myös sellainen asia, mihin toiset (tai liian monet) äidit haluaa yleensä puuttua.

Sain muilta apua ja tukea ja niin asian pitäisi ollakin.


Kommentit

Suositut tekstit